perjantai 4. syyskuuta 2015

Muutto

Äh, olen koittanut mukamas haalia aikaa jonkun hienon ja päräyttävän muuttopostauksen kirjoittamiseen, mutta ylläri - en ole vaan saanut aikaiseksi.

Joten, sen enempää selittelemättä: pakkaan kynät ja paperit mukaan ja


muutan juttuineni takaisin tänne, eli http://www.lily.fi/blogit/pelkkaahyvaa. 


Lilystä löytyy ihan hurjasti kaikkea muutakin kivaa luettavaa kuin minun harvakseltaan ilmestyvät jorinani, joten olisi sangen mukavaa jos seuraisitte mukana.

Pakkasin mukaan viimeisimpiä juttuja täältä, jottei uusilla huudseilla olisi niin kovin yksinäistä. Toistaiseksi jätän tämän blogin tänne säilöön tällaisenaan, jossain kohtaa varmaan talletan tekstit vaan omiksi muistoikseni. Mutta ei kai sitten muuta kuin matkaan ja morjes!

Blogger Widgets

lauantai 8. elokuuta 2015

Arki in your face

Jaahas, ei mittää arkee sit ois?

Se alkoi tänä syksynä panssarivaunun rytinällä, minä ovenkarmeissa rystyset valkoisina kiinni roikkuen. Kotona minä ja vauva, jolla roikkuu kaulassaan all day every day -palveluihin oikeuttava vip-passi. Perässä sinnikkäästi kulkeva osaansa tyytynyt, huutoon kyllästynyt duracell-koira. Voi pojat, 13 tuntia päivässä. Vain me kolme.

Mutta kyllä me pärjätään. On jo pärjätty pari viikkoa, enää yksi jäljellä ennen kuin J:n työajat vaihtuvat johonkin astetta vauvakoiraperheystävällisempään.


Toista käsiparia kotiin odotellessa kiitos kantoliinoille ja -repuille, ketterille vaunuille ja välillä yllättävänkin tilannetajuiselle koiralle. Itsestäänaukeaville ulko-oville ja ovia aukoville kahvilantädeille. Turun kirjastolle, jonne on tervetullut myös vauva, joka ajoittaa päivän ainoat megahuudot kirjojenetsinnän lomaan ja busseille jotka kuljettavat meidän klaania ilmaisiksi lähes kotiovelta. Kiitos äidille, joka tuo ruokaa pöytään ja marjoja pakkaseen. Aamu-tv:lle, radion keskusteluohjelmille ja interwebille, jotka korvaavat olemattomat ihmiskontaktit ja pelastavat äidin maidonhuuruisilta itkupotkuraivareilta.

Kyllä me selvitään. Aika varmasti.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Miten meni, noin niinkuin omasta mielestä?

Vielä yksi raskausjuttu. Sitten lupaan siirtyä jo muihin päivän polttaviin aiheisiin. Kuten vaikka maidontuotantoon tai vaippoihin. 

Ei vaan, josko sitä vielä jonain päivänä heräisi ja huomaisi kykenevänsä vaikka ajatustoimintaan, joka ei koske vauvan nukkumista, syömistä tai vaipanvaihtoa. Se saattaa koittaa jo tänään kun jätän Pallen isän hoiviin ja lähden vallan ulkoilmaan Kotkan Meripäiville. Aion kapinallisena äitinä juoda myös kylmän siiderin, kivittäkää jos näette.

Kirjoitin synnytyshommista jo melko pitkällisesti täällä ja täällä.

Lyhyestä virsi kaunis: en olisi toivonut synnytyksen menevän noin. Kaikessa synnytysvalmentautumisessani olin keskittynyt pitämään mieleni avoimena, mutta vähän hölmönä olin kuitenkin olettanut homman etenevän edes löyhästi jotain tiettyä kaavaa seuraten. Se alkaisi lapsivesien menolla tai supistuksilla ja päättyisi helvetillisten odottelu- ja ponnistusvaiheiden jälkeen siihen, että saisin vauvan rinnalleni. Ei käynyt niin.

Kävi niin hyvin kuin vain voi ja totta kai olen siitä äärettömän onnellinen. Saimme juuri tuon lapsen juuri nyt, juuri tuon miehen kanssa. Ja se on pääasia. Mutta tässäkin asiassa jouduin hetken itsekkäänä kermapeppuna suremaan sitä etteivät asiat menneet kuitenkaan ihan suunnitelmieni mukaan.

Ehkä vähän juuri siksi koin meidän ihan ensimmäiset päivät ja viikot vähän pelottavina ja jälkeenpäin ajatellen oikeastaan aika paniikintäyteisinä. Näin käy varmaan kaikille ensi kertaa äidiksi tuleville, mutta omalla kohdallani tuo päänsisäinen kaaos johtui myös siitä että tunsin niin kovasti kaikkea mitä en muka olisi saanut tai halunnut tuntea.
Olisin halunnut olla vain sellainen rakkautta hehkuva äiti-ihminen, joka leijailee yöheräämisistä ja vaipparallista huolimatta pumpulisessa pilvihattarassa kilometrin päässä lattioille roiskuvista ruikulikakoista ja nännivoiteista. Mutta ei. Ensimmäisiin viikkoihin kuuluikin tuskallisia öitä eritteiden peittämissä lakanoissa pienten jalkaterien hakatessa metallisia mahaniittejä. Vessanpöntöllä pyyhkeeseen haudutettuja tuskanhuutoja, kun sisäelimet tuntuivat olevan silvottu ja heitetty takaisin mahaan väärässä järjestyksessä. Epävarmuutta ja ahdistusta siitä, ettei väsyneillä aivoillani todellakaan ollut hajuakaan miksi pieni avuton ihminen milloinkin itkee. Ekana kotonaolopäivänä laskin kuukausia siihen että Pallelle saisi antaa ensimmäisen lusikalla tarjottavan ruuan. Miksei kukaan ollut kertonut, että imetys voi olla saakelin vaikeaa, kipeää ja siitä tulee megakrapulaa muistuttava paha olo? Hattaraisen onnen rinnalla tunsin järjetöntä kipua, oksennusoloa ja pelkoa.

Ympäriltä kuuluvat äänet kehottivat nauttimaan noista vauvantuoksuisista ensiviikoista nyt kun vielä oli aikaa - ne menisivät ohi niin hurjan nopeasti. Ensimmäiset todella paska äiti -fiiliksen sainkin siitä, etten voinut tuossa väsymys-, kipu- ja oksennustilassa ajatella muuta kuin että voi kun ne hetket todella vaihtuisivat johonkin selväjärkisempään mahdollisimman pian. 

En tiedä onko tällaiset kauhun, eritteiden ja itkunsekaiset äitifiilikset oikeasti aika normaaleja, vai jäikö synnytyksenjälkeisestä hormonicocktailista puuttumaan joku ensiviikot hattaraksi muuttava ekstaasiainesosa. Niin tai näin, yhtäkään äidiltä, googlesta tai neuvolasta saatua äitiysohjetta tärkeämmäksi muodostui TYKSin vessassa kyynelten, katetripiuhojen, veren ja hämmennyksen keskellä annettu lupaus olla itselle kiltti ja armollinen. Vaikka minusta oli tullut äiti täydelliselle lapselle, ottaisi uuteen elämään kasvaminen hiukan aikaa eikä kaikessa tarvinnut olla hyvä ihan heti. Päätin, että nyt jos joskus olisi ok olla ihan mitä vaan. Onnellinen, väsynyt, kiukkuinen, katkera, lapsellinen ja kateellinen.

Tämä lohdutuksen sanana meille kaikille sekopäisille äideille ja isille. Synnytyksenjälkeinen masennus on toki ihan asia erikseen, mutta on varmasti ihan tervettäkin olla näin suurten asioiden äärellä pikkuisen ulapalla. Päivä päivältä elämä saa enemmän niitä tutuntuntuisia sävyjä. Imetys ei enää okseta, leikkaushaavat paranevat ja mieli kirkastuu.

Eilen Pallen neljäviikkoispäivänä istuttiin mökkisaunan lauteilla. Oltiin ensimmäistä kertaa herätty sateisesta kelistä huolimatta väsymyssumun sijaan kirkkaaseen aamuun. Neljä viikkoa aiemmin silloin ekana kotiaamuna mietin kyyneleisin silmin miten siitä väsymyksestä ja kaikesta voi koskaan selvitä. Nyt katsoin J:tä, ulkona vaunuissa nukkuvaa Pallea ja kuistilla reporankana loikoilevaa Eliasta. Löylykauha kädessä, kylmä olut toisessa, totesin että näköjään voi.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 2

(Tähän mennessä synnytystä takana jota kuinkin yksi päivä)

Hiukan yhdentoista jälkeen kaivelin neuvolakortista esiin siihen lätkäistyt TYKSin puhelinnumerot. Soitin synnytyssaliin kätilölle, kerroin tilanteen ja kyselin josko sitä kannattaisi jo lähteä. Juhannusruuhkat tarkoittivat synnytysosastolla sitä, että jokainen peti oli kuulemma täynnä. Kätilö totesi hiukan anteeksipyytelevästi, että saa toki tulla näytille mutta jos vain suinkin pystyisin odottelemaan vielä pari tuntia kotona, se olisi ensisynnyttäjälle ehkä paras vaihtoehto.

Kipu ei vielä ollut mitenkään ihan täysin sietämätöntä, joten hautauduin sänkyyn peittojen alle kellottamaan supistuksia. Aika nopeasti kellottelusta ei kuitenkaan tullut enää mitään, vaan supistuslaskurin start-napin painallus osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi tuossa tilassa. Taapersin suihkuun taloyhtiön kello yhdentoista suihkudeadlinea uhmaten, pistin kuuman veden valumaan ja toivoin ettei kiukkuinen naapurintäti seiso kohta oven takana. Taisin viihtyä suihkussa jokusen kymmenen minuuttia ja supistusten välit mietin miten koomista olisi joutua kehottamaan suihkun metelistä valittavia naapureita tunkemaan järjestyssääntönsä vaikka hanuriinsa, täällä koitetaan hemmetti synnyttää.

Menin suihkusta vielä hetkeksi sänkyyn, katsoin soitetuista puheluista TYKSiin soitosta kuluneen jo tunnin ja käskin J:n nukkua hetken jos sinä yönä meinasi saada unta. Supistuksia tuli ja meni. Koitin palauttaa mieleeni rauhoittavia hengitystekniikoita ja kannustavia ajatuksia. Jokainen hemmetin kipeä supistus toisi pienen Pallen hiukan lähemmäs syliäni.

Jossain aallon huippujen ja pienten varpaiden sumentamissa aatoksissani tajusin, että supistukset on kyllä jatkuneet kipeinä ja säännöllisinä jo ihan saakelin kauan. Vaikka kivuiltani saattaisinkin pärjätä kotona vaikka seuraavaan aamuun, ei minulla ollut mitään hajua miten homma etenisi ja milloin Palle yhtäkkiä lävähtäisikin eteisen räsymatolle. Mielen valtasi rauhallisen hengitysmantran sijaan ihan puhdas paniikki. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Palle on vielä niin kovin pieni, miten se voi muka jaksaa tätä puserrusta? Ei saakeli, siinä minä hengittelin peittokasassa ilman mitään varmuutta siitä miten Pallella edes menee. Ahdistaako sitä? Onkohan sillä edes ruokaa enää? Mitä jos se ei jaksakaan?

Herätin juuri sohvalle nukahtaneen J:n ja sanoin, etten enää halua olla kotona. Fiksuna miehenä hän päätti nopsasti syödä jotain ja minä heittelin puuttuvat kamat kassiin. Yhtäkkiä olikin ihan se ja sama missä vaatteissa lähtisin ja oliko mukana jotain mihin mahtuisin kun pääsisin kotiin. J laittoi hissimatkalta viestin äitille, että Eliaksen voisi ehkä hakea hoitoon.


Kirosin matkalla joka ikisen nopeustöyssyn ja surkean diskohittiradiokanavan. Auts, ei hemmetti kuoleekohan tähän, ai ai ai. Kymmenen minuutin istuminen oli melkein ylivoimainen suoritus mutta pelokkaana ja tärisevänä pääsin kuin pääsinkin sairaalan aulaan.

Aulassa seisoskelimmekin sitten ikuisuudelta tuntuneen ajan, eikä ketään näkynyt missään. Aavemaisen tyhjässä synnytysosaston aulassa ehdin jo käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot historian surkeimmasta piilokamerasta maailmanloppuun. Missä helvetissä se kätilö on?? Tämä lapsi joko syntyisi tähän paikkaan tai minä kuukahtaisin limsa-automaatin eteen jos ei jotain ei kohta tapahdu. Meistä selväjärkisempänä J tajusi vihdoin käydä koittamassa onko mikään ovista auki.

Luojan kiitos, ovi osastolle tosissaan oli auki ja lampsittiin peremmälle etsimään hiukan asiantuntevampaa synnytysapua kuin vastaanottotiskin taakse nukahtanut vanhus aulassa. Vastaan tuli heti kolme kiireisen oloista kätilöä, jotka ihmettelivät miksei meitä oltu tultu hakemaan. Jaa'a, mutta haluaisin nyt kovin mielelläni synnyttämään.

Yksi kätilöistä saattoi meidät nopeasti johonkin varastokopperoon käyrille. Anturit kiinni, saat seistä, tulen puolen tunnin päästä. Jos ehdin.


Siinä sitä oltiin, lähempänä h-hetkeä kuin vielä koskaan. Hämmentynyt J istui varaston nurkassa tuolilla ja tuijotti monitorissa vilkkuvia lukuja. Itse en uskaltanut edes vilkaista niihin päin, koska huomasin aika äkkiä tuon pirullisen laitteen kertovan uuden supistuksen tulosta jo ennen kuin tunsin sitä itse. Kätilö tuli välillä asettelemaan antureita paremmin ja mittaamaan minulta kuumeen. (En tiedä onko tämä ihan normitoimintaa, mutta jälkeenpäin kuulin että vauvan sykkeet näyttivät jo tässä kohtaa hieman huolestuttavilta) Paikalla taisi käydä joku lääkärikin, joka lopulta vei meidät mukanaan tarkempaan syyniin huoneeseensa.

Jos käyrilläolohuone oli epäilyttävä varasto, niin tämä vastaanottohuone olikin sitten vielä hämärämpi hillokellaria muistuttava koppi, jossa lämpötila oli noin 7 astetta plussan puolella. Siltä se ainakin tuntui kun makasin horkassa täristen ultrattavana. Oli kylmä ja pelotti. Kohdunsuu oli neljä senttiä auki ja ultrassa kaikki näytti olevan suht ok. (Jälkikäteen ajatellen lääkäri ei tässäkään kohtaa tainnut sanoa kaiken olevan varsinaisesti mallikkaasti, muttei muistaakseni myöskään sanonut että olisi mitään erityistä aihetta huoleen. Hän taisi olla enimmäkseen hiljaisen mietteliäs). Sain osaston huvittelurannekkeen käteeni ja synnytyssaliin kävi tiemme.

Synnytyssali olikin etukäteispeloistani huolimatta jopa melkein viihtyisä. Sain sairaalavaatteet päälleni ja tallustelin hetken ympäri huonetta. Kätilö ja lääkäri käskivät minut sängylle kalvojen puhkaisua varten. Samalla vauvan päähän laitettiin pikkuiset anturit, joilla sykkeitä voitaisiin paremmin seurata. Jostain kumman syystä en vieläkään tajunnut, että homma ei taidakaan edetä ihan normaalisti. J kaivoi Spotifystä synnytyssoittolistaani esiin, kun lääkäri puhkaisi kalvot ja totesi täysin tyynesti lapsiveden olevan ruskeaa. En vieläkään ajatellut yhtään mitään.

Lääkäri lähti ulos ja kätilö jäi huoneeseen sykemonitoria tuijottamaan. Ehkä minuutin kuluttua ovi kävi taas ja lääkäri ryntäsi takaisin sisään. Nyt pitää saada vauva ulos, hän totesi ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Tilanne on nyt sellainen että meidän pitää tehdä sektio, tummatukkainen lääkäritäti totesi. Jaahas, ajattelin vielä melko tyynesti. Kumpi, kysyi kätilö. Hätä-, vastasi lääkäri.

Tumps, sanoi sydämeni.

Hätäsektio? Ei kuulosta hyvältä. Mitä helvettiä? En todellakaan tilannut tätä. Eikö minun tarvitsekaan synnyttää? Mitä täällä tapahtuu, miksei kukaan kerro mitään? Kuoleeko vauva? Kuolenko minä? Aikaa ehti kulua ehkä neljäsosa sekunti kun jo mentiin.

Hätäsektio, joku huusi käytävään ja paikalle pamahti arviolta sata valko- ja vihreätakkista hahmoa. Uusi sänky kärrättiin viereeni ja samaan aikaan kroppani valtasi infernaalisen tuntuinen tähänastisista pahin (ja myös synnytyksen viimeinen) supistus. Hyppääpä tuohon, huusi kätilö ja mitään ajattelematta kampesin itseni ja mahan usainboltmaisella nopeudella ja ketteryydellä sänkyyn. Viimeistään tässä kohtaa tajuan itsekin, että nyt on kiire. Kätilö heitti lakanan puoliksi paljaan kroppani päälle ja lähti juoksemaan sänky ja minä mukanaan pitkin käytävää. Koko entourage juoksi mukana, vain J jäi yksin synnytyssalin kiikkustuoliin keikkumaan.

Saavuimme leikkaussaliin, joka kuhisi uusia valko- ja vihreätakkisia tyyppejä. Hyppäsin taas uuteen sänkyyn, ja minut köytettiin vempeleeseen kiinni ristiinnaulitsemista muistuttavaan asentoon. Anestesialääkäri Virtanen moi, onko sua nukutettu ennen, menikö kaikki silloin ihan hyvin? Samaan aikaan joku ympärilläni kuhisevista käsistä antoi pienen pullollisen jotain, mikä olisi kuulemma pahaa ja pitää kaataa ykkösellä alas. Toiset kädet alkoivat keinauttaa ristiinnaulitsemispenkkiä kallelleen ja joku käski toista köyttämään jalkani kiinni. Kun mitään ei millisekunnissa tapahtunut, NYT NE JALAT KIINNI SIIHEN, huusi ääni.

Naamani eteen tuotiin maski, jossa oli kuulemma vain happea. Hengitin tavaraa paniikissa sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos. Älä jooko anna mitään pahaa tapahtua, huomasin rukoilevani, en edes tiedä mihin. Yksinäinen kyynel valui poskellani. Jostain tuli taas käsi joka laskeutui olkapäälleni, toinen käsi paijasi hellästi tärisevää kättäni. Sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos, annathan kaiken mennä hyvin…

Yhtäkkiä oli vaan mustaa.

Samaan aikaan J käveli osaston autiota käytävää edestakaisin kuusi pitkää ja hiljaista minuuttia. Missään ei näkynyt ketään, mutta hän kyllä tiesi minkä oven taakse meidät oli viety. Ikuisuudelta tuntuneen edestakaisintallustelun jälkeen hän palasi synnytyssalin keinutuoliin pelkäämään vaimonsa ja pienen ihmisen puolesta. Kunnes käytävää pitkin kaikui ponnekas vauvan parkaisu.

Nukkuessani mahaani vedettiin navasta alas parinkymmenen sentin viilto, josta Palle syntyi tähän maailmaan klo 4.11 keskiviikkoaamuna. Vaivaiset kuusi minuuttia hätäsektiopäätöksen jälkeen, kaksi tuntia siitä kun kirjauduttiin sairaalaan. Seitsemän pisteen tyttö, joka pienellä avustuksella ja herättelyllä virkosi varsin reippaasti.

Sairaanhoitaja tuli kertomaan tuoreelle isälle hyvinvoivasta tytöstä ja vei J:n katsomaan Pallea. Palle pääsi hoitotoimenpiteiden jälkeen isän paidan sisään, jossa hän vietti ensi tuntinsa kun minua vielä paikkailtiin kasaan.

Huomenta, kuulin äänen kuiskuttelevan jossain kaukaa ja raotin silmiäni. Kätilö oli tullut herättelemään. Palle on täällä, sanoi J ja osoitti paitansa alle. Hymyilin ja olin niin kovin onnellinen. Kiitollinen niistä kaikista hosuvista käsistä, tyynen rauhallisesta kätilöstä ja niista kahdesta tyypistä keinutuolissa. Sain Pallen vihdoin rinnalleni ja hymyilin pää onnesta ja lääkkeistä pyörällä. (Tätä en itse ikävä kyllä muista, mutta onneksi hetki oli tallentunut J:n kännykkään.)

Skoolattiin omenamehulla ja koitin olla nukahtamatta uudestaan. Kello oli kymmentä yli kuusi ja huomamattani aurinko oli noussut. Uuden elämän ensimmäinen päivä oli alkanut.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 1

Koska viihdytin itseäni viimeiset raskausviikot pitkälti toisten synnytyskertomusten lukemisella, kannan korteni kekoon interwebin loputtoman  raskaus- ja vauvamateriaalin kartuttamiseksi.

Kahdessa erässä, sillä vaikka itse toimenpide oli melko lyhyt, ehdin jo odottaa sitä ainakin viikon verran. Jälkeenpäin näitä lukiessa ehkä huomaan, että jotain tosiaan oli tapahtumassa jo hyvän aikaa ennen synnytystä viikolla 40+6. Kaiken kaikkiaan olotila oli kuitenkin pelottavankin normaali ihan synnytystä edeltävään aamuun asti.

---

39+4: Perusmaanantai. Nukutaan naurettavan pitkään, ei tehdä mitään erityistä. Pesen pyykkiä, kävelen hullun lailla ja siivoan. Illalla pienet epäsäännölliset supistukset pitävät toivoa yllä siitä, että jotain tapahtuu joskus.

39+5: Vihdoinkin jotain. Nukutaan jälleen kerran vähän liian myöhään, syödään aamupala, siivoan lisää ja lähdetään kävellen Ikeaan. Supistuksia on koko reissun ajan ja ne alkaa olla jo ihan tuntuvia. Ei erityisen kipeitä kuitenkaan. Jalat myös puutuvat jännästi ja epäilen Ikeassa ihmisten tuijotuksen johtuvan siitä, että seison huomaamattani lapsivesilätäkössä. Supistukset jatkuvat iltapäivään asti, kunnes… ei mitään. Palle potkii ja möyrii varsin tyytyväisen oloisena. Höh, ei sitten.

Käyn nukkumaan ja mietin, että sänky menee kyllä piloille jos vedet joskus sattuisivat menemään yöllä.

Herään viideltä vessaan ja epämääräiset supistukset tuntuvat jatkuvan. En saa unta ja selailen kännykällä mm. työsähköpostia (ööö, miksi?!) kuuteen asti. Nukahdan ja herään taas kuolaisena pikkupossuna joskus yhdeksän jälkeen. Ei sitten.

39+6: Neuvolapäivä. Taas. Eihän minun pitänyt enää tulla tänne, neuvolantätikin toivotteli jo viimeksi hyvää synnytystä. Palle ei ole enää juurikaan kasvanut ja omakin paino on tippunut viime viikosta, mikä on kai aika normaalia näin loppuaikoina. Vauva on kuulemma kovin jo lähtökuopissaan, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Neuvolan painoarvio: ei kovin iso vauva, ehkä kolmikiloinen.


40+0: Laskettu aika. Ei mitään mainittavaa. Paitsi että ihmiset alkaa kysellä. Ja minä kaivautua yhä syvemmälle ei-se-synny-ikinä -kuoppaani. Vedän sälekaihtimet kiinni, avaan synnytyssuklaan ja hautaudun peittokasan alle lukemaan kirjoja. Päätän, etten nouse ennen synnytystä. (Jos tietäisin miten paljon tulen hengailemaan samaisessa bunkkerissa synnytyksen jälkeen, saattaisin tehdä jotain muuta…)

40+1: Juhannusaatto. Saunotaan ja lenkkeillään. Ei supistuksia, ei mitään.

40+2: Sama meininki jatkuu. Kohlailen ympäriinsä siinä toivossa, että aktiivisuus jotenkin edistäisi hommia. Mutta ei. Ainoat mainittavat supistukset tulevat aina öisin, harvoin kuitenkaan niin kipeänä ettäkö heräisin niihin.

40+3: Ei merkittävää edistystä, muuta kuin että jo laskeutunut Palle laskeutuu vieläkin kerrosta alemmas. Se tietää melkoisen veemäisiä tuntemuksia pelipaikoilla. Olen alkanut valvoa aamuyöni ja laskeskelen sen olevan hyvä merkki...

40+4: Kotona aika hiljaista, koska molemmat tietää aika tarkkaan mitä toinen ajattelee. Jokojokojokojoko kuuluu molempien päissä ja puhelinlankoja pitkin muidenkin suusta. Ehkä se ei vaan synny, mietin iltapuhteikseni. Olo ei ole enää kovinkaan hyvä ja epätoivo alkaa ihan oikeasti iskeä. En enää heräile yölläkään, eli se niistäkin merkeistä. Omakätinen painoarvioni Pallesta: noin 10 kg ja kaksi metriä.


40+5: Herään kuuden maissa melko säännöllisiin ja tuntuviin supistuksiin. Koitan kuitenkin nukkua ja luen kirjaa. Kahdeksan maissa nousen eliaksen kanssa ulos ja löntystelen pikkulenkin tuntemuksista huolimatta. Aamupalalla sanon J:lle että jos ei tämä nyt ole sitä niin ei sitten mikään.

Suunnitelmissa olisi kaverin moikkaus keskustassa iltapäivästä. Koitan touhuta normaalisti, mutta kolmen aikaan totean ettei minusta ole enää kaupungille lähtijäksi. Kellottelen välillä 10-15 minuutin välein tulevia supistuksia, mutta koska ne ei ole kipeitä, en vielä ajattele niistä sen enempää.

Viiden aikaan tulee ekat oikeasti kipeät supistukset ja totean että on ehkä pakko saada nukuttua. Muistan kertoneeni synnärillä säännöllisten ja kipeiden supistusten alkaneen yhdeksältä, mutta jälkeenpäin ajatellen ne taisivat alkaa jo paljon aiemmin.

Huonosti nukutun yön jälkeen motivaatiotaso synnytykseen on luokkaa "en osaa, en pysty, en jaksa". Saan nukuttua melkein kaksi tuntia välillä supistuksiin heräillen ja totean, että saakeli pakkohan tähän on kai pystyä.


Illan mittaan supistukset tihenevät hitaasti mutta varmasti ja myös kipeytyvät samaa tahtia. Huomaan jokaisen supistuksen kohdalla vaipuvani taas epätoivon syövereihin. Helvetti kun sattuu. Katsotaan telkkaria ja käydään vielä saunassakin. Elias ei uskalla laskea minua silmistään ja on vähän hämmentynyt ympäri huushollia kävelevästä pallohahmosta. Supistusten aikana en kykene olemaan paikallaan, vaan kävely ja haahuilu ovat ainoat kotonaselviytymiskeinoni. En millään haluaisi lähteä kohti sairaalaa, sillä pelkään että minut istutetaan piuhoihin kiinni johonkin nurkkaan mistä en saa nousta enkä liikkua...

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sata vaippaa, tuhat imetystä ja miljoona tuntia tuijotusta

Kahteen viikkoon on mahtunut melkoisen paljon. Yhden pienen ihmisen tähän astinen elämä noin niinkuin alkajaisiksi.

Kahden viikon takainen ensimmäinen aamu äitinä TYKSin seiskakerroksessa tuntuu hurjan kaukaiselta. Sitä edeltävät muistikuvat on hyvin hyvin hataria, lähinnä muistan kun tuore isä ja kätilö kärräsivät minut kuninkaallisessa sängyssäni heräämöstä osastolle aikaisin keskiviikkoaamuna.

Sairaalassaolo ei ollut kovinkaan mukavaa ja vasta nyt kotiin tultua elämä on alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Katkonaisten öiden ja kolmen tunnin päikkäreiden aiheuttama pöhnä on vähän vienyt veroja minkäänlaisen hattaraisen vauvakuplan muodostumiselta, mutta yö yöltä homma alkaa käydä tutummaksi. Maitoa ei enää imettäessä ole sängyssä metrin kokoisen lätäkön verran ja pystyn jo könyämään itseni ja vauvan suht ketterästi sängystä ylös. Melko hyvin tiedän milloin tarvitaan maitoa, milloin uutta vaippaa ja milloin isoa röyhtäystä. Paitsi yöllä, kun on pimeää eikä väsynyt äiti näe muutenkin puolisokeilla silmillään joka suuntaan vehtaavan pöllönpoikasen naamaa.

Ollaan myös selvitty aika kunnialla yhdestä parin päivän Kotkan reissusta, useammasta kauppakäynnistä ja neuvola- ja lääkärireissuista. Vauva on saanut osakseen ansaitsemansa määrän paijauksia ja turvallisissa syleissä nukkumista ja hurjasti ihania paketteja.


Viikonloppuna lähtivät roskiin viimeisetkin syntymäpäiväkukat ja mietin, että tästä se kai vasta alkaa. J:n kanssa pohdittiin miten on pärjätty. Hyvin ekakertalaisiksi, sanottiin molemmat. Ekasta viikosta J taisi antaa itselleen yhdeksän isäpistettä, minä vaatimattomasti kymmenen äitipistettä. Elias on pikku hiljaa löytänyt paikkansa kasvaneessa laumassa, kaikki saavat ainakin pari tuntia yössä unta ja vauvalla on usein kuiva vaippa, maha täynnä ja tuttu sylipaikka. Ei kai sitä nyt kympin suoritukseen juuri muuta voi vielä vaatia?

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Palle on täällä

Yhtäkkiä keskiviikkona aamuyöstä meistä tuli äiti ja isä pienen pienelle vaaleatukkaiselle prinsessalle. Koitan kirjoittaa itse synnytyksestä ja sitä edeltäneistä fiiliksistä enemmän vielä myöhemmin, mutta sanottakoon että eihän se nyt mennyt ihan kauneimpien suunnitelmien mukaan. Lopputulos on silti maailman paras.

Elämäni kauneimmaksi lauseeksi tuli kuudelta aamulla maailman onnellisimman isän suusta kuultu "Palle on täällä" hänen osoittaessa voitonriemuisena paitansa sisään. Olin juuri herännyt hätäsektion jälkeiseltä uniretkeltä ja olinensimmäisen hereilläsekunnin aikana ehtinyt ajatella olenkohan A. hengissä ja B. äiti. Olin ja olen, tuolle isänsä paidan kätköistä kurkistaneelle ihmiselle. Hän on tyttö ja hänellä on kaikki hyvin. Siltä tuntuu se onni, kun millään muulla ei ole väliä.

Neljän päivän tuntemisella sanoisin  hänellä olevan isänsä kärsivällisyys ja äitinsä iso ruokahalu. Huonoimpinakin hetkinä minua on jaksaneet naurattaa tämän pienen pöllönpoikasen uni-ilmeet ja epäilevät silmät. Vielä hän ei öisin malta nukkua, niin kun ei mahassakaan, mutta onhan meillä tässä aikaa harjoitella. Toistaiseksi hormonihöyryt ovat pitäneet onneksi huolta siitä, että tunnin yöunet on oikeastaan ihan ookoo.

Tänään päästään varmaankin jo sairaalasta kotiin ja saadaan vihdoin kaikki neljä tyyppiä saman katon alle. Mahassa on suuren suuri reikä, mikä tekee olosta vähän vähemmän hyvän mutta se on onneksi kaikessa kurjuudessaankin ihan pientä. Kun yöllä pistin kuulokkeet päähän sairaalanaapurin ulinaa lieventämään ja Paula Vesalan Miten ja miksi pärähti soimaan, oli kaikesta huolimatta kovin onnellinen olo.

Kun kanssas lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan. Pois surut pyyhin menneisyyden kun huominen sinä oot.

Ei haitannut epäinhimillinen määrä unitunteja, parikymmentä tikkiä mahassa ja levällään olevat sisäelimet. Ei edes verhon takana viidettä tuntia voihkiva äiti ja itkevä vauva tai tieto siitä, että J viiletti samoihin aikoihin varpajaisissa todennäköisesti kylmä kalja kädessään.

Miten onni löysitkin juuri meille, mietin ja katsoin kyyneleisin silmin minua tapittaviin pieniin silmiin. Kaikki on hyvin juurikin näin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Odottavan aika on pitkä ja kiukkuinen


Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti. 

Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.

Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan. 

Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta. 

Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Maailma matkaa radallaan

Välillä unohdan, että muiden elämä rullaa tälläkin hetkellä ihan omilla tavallisilla raiteillaan minun elämän pysähtyneisyydestä huolimatta. Naapurit lähtee aamuisin töihin tai leikkipaikalle. Pihalta ja seinien takaa kuuluu joka päivä lasten ja erilaisten remonttikoneiden ääniä ihan kuin mitään suurta ei olisi tapahtumassa.

Meidän kodissa kuuluu vaan kellon tikitys ja hesarin sivujen kääntyminen. Koiran tassujen rapina ja minun jalkojen tepastelu levottomana huoneesta toiseen. Iltaisin huokaistaan hammaspesulla, että onpahan taas yksi päivä vähemmän odotettavana.


Joidenkin elämässä näyttää tapahtuvan vallan suuria. Pari päivää sitten lähdettiin karkottamaan supersynkkää ja sateista keliä lenkkipolulle, jossa löytäjäänsä odotti ihana viesti. Toivottavasti etsinnän kohde on löytynyt.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.


Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.


Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.